Todella virkistävää mennä elokuviin tietämättä käytännöllisesti katsoen yhtikäs mitään kyseisestä leffasta. Aika harvoin niin pääsee käymään - aina jotain jutunpätkiä ja väliotsikoita osuu silmiin ja pesiytyy mieleen ennakkokäsityksiä muodostamaan.

Eilen illalla näkemäni Rachel getting married on yksi harvoista poikkeuksista pitkään aikaan. Leffaseurani mainitsi vain ohimennen, että kyseessä ei ole mikään perinteinen hilpeällä dialogilla ja herttaisilla pikku väärinkäsityksillä sokerikuorrutettu hääleffa, kun pyörittelin silmiäni elokuvan nimelle (yksi Mamma Mia vuodessa riittää!!).
Teatteriin saavuttuani muistin hämärästi lukeneeni jostain, että pliisunsöötti Anne Hathaway panee itsensä jossain oikein likoon ja uskaltaa näyttää - kuule ja kauhistu - rumalta! Mietiskelin siinä mainoskuvia katsellessani, että sen täytyy olla tämä elokuva. Ei siksi, että ihku Anne olisi näyttäny jotenkin kamalalta - päinvastoin, rooli-imagohan vaikutti oikein coolilta - vaan siksi, että kuvien joukosta sai etsimällä etsiä sellaista, jossa hän hymyilee.

Jo heti ensimmäisessä kohtauksessa tajusin, että nyt kannattaa nauttia ja heittäytyä mukaan. Nuori neiti Hathaway osaa näytellä! Siistimätön kuvaustapa alleviivaa elokuvan autenttista tunnelmaa.
Jälkikäteen luin parikin arvostelua. En ollut niiden kanssa ihan samaa mieltä.

Mielestäni kysymyksessä ei ole tarina Kymin huumeongelmista tai vierotuksen etenemisestä. Siinä leffassa, jonka näin ei myöskään Kymin tehtävänä ollut tuoda päivänvaloon perheen piilossa muhineita ongelmia. Sen verran voin antaa myöten, että kyllä, perheellä oli paljon vaikeita ongelmia, jotka räiskähtelivät esiin elokuvan edetessä.

Ei tarvitse kuin leikkiä ajatuksella samaisesta elokuvasta ilman hääjärjestelyjä niin tajuaa, että ihmiskunnan syvimpiin traditiohin liittyvän riitin, hääjuhlan, valmisteluilla on vähintään yhtä keskeinen rooli luurankojen esiinnousemisessa ja akuuttien kriisien syntymisessä.
Kuka minä olen? Minne kuulun? Kehen voin luottaa? Minne olen menossa? Ovat elokuvan keskeisimmät kysymykset. Verisiteen ja sisarussuhteen merkitys, lojaalius ja anteeksiantaminen. Aikuisenkin tarve leikkiin ja magiikkaan, keveyteen kaiken keskellä kerrotaan kauniisti kitchiä tiukuvilla häillä ja miesten välisellä mukakilpailulla.
Kuinka kauan pitää maksaa kerran tekemästään virheestä? Voiko itselleen antaa anteeksi, vaikka muut eivät antaisikaan?
Selitykset annetaan katsojalle hellävaraisesti yksitellen. Perheen ongelmat nousevat ulos omasta mittakaavastaan ja muuttuvat yleispäteviksi. Alleviivaamalla ja suurentelemalla saadaan esiin ydin, josta ainakin jokainen tyttären äiti, tytär ja sisko voi tunnistaa itsensä. Alemmuuden tunteensa, vallanhalunsa, rakkaudennälkänsä.

Voin kuvitella, että kovin nuoret katsojat eivät saa Rachel getting married -leffasta paljoakaan irti, mutta kaikille teille muille: menkää ihmeessä katsomaan, jos se vielä pyörii teattereissa teilläpäin!

Labels: Viihde